maanantai 30. tammikuuta 2017

Kirje varhaiskasvatuksen johdolle



Aloitin kaksi ja puoli vuotta sitten hankkeessa, joka kuulosti lähtökohdiltaan liian hyvältä ollakseen totta. Puhuttiin taiteen eheyttävästä voimasta, läsnäolosta ja pitkäjänteisestä työstä. Taidepedagogista, joka olisi vapaa paperityöstä ja siksi läsnä enemmän lasten arjessa. Työhön palkattiin eri taiteen alan osaajia teatterin, sirkuksen, kuvataiteen ja musiikin moniosaajista. Puhuttiin inkluusiosta, monialaisesta osaamisesta ja työpariudesta. Kaiken kaikkiaan, tarkoituksena oli luoda jotain uutta ja erilaista.

Hankkeen tulokset olivat myönteisiä. Helsingin yliopisto tarkkaili ja tutki kuinka taidepedagogin tuki vaikutti lasten oppimiseen, keskittymiseen, turvallisuuteen, tyytyväisyyteen ja ryhmään intekroitumiseen. Tulokset olivat selkeästi sen näkemyksen kannalla, että hanke oli onnistunut ja luonut jotain uutta ja toimivaa. Taidepedagogeja vakinaistettiin. He korvasivat osan ryhmäkohtaisista avustajista pysyvästi. Olin todella ylpeä työstäni ja työtovereistani. Olimme ottaneet askeleen oikeaan suuntaan. Sain tehdä työtä jolla oli merkitystä.

Mitä sitten tapahtui? Hanke päättyi ja pääsin kaupungin listoille. Kolme viikkoa työsopimuksen tekemisen jälkeen sain ilmoituksen, että siirryn osapäiväseen iltapäiväryhmään iltapäiviksi. Se olisi kuulemma mahdollisuus tehdä kieliavustajan työlle sen minkä olimme jo tehneet  ryhmäkohtaisten avustajien tehtäville. Rahaa tai säästöjä ei tietenkään mainittu. Kerrottiin vain kuinka hyvää työtä tein ja että olisi upeaa jos voisin tehdä hieman lisää töitä. Kahden ihmisen hommia. Vedottiin alueen s2-lukuihin (Suomi toisena kielenä). Olin tietenkin ottanut tämän jo huomioon työssäni aiemminkin, mutta nyt minun odotettiin toteuttavan varhaiskasvun suunnitelmien mukaista kieliohjelmaa. Päiväkodin arkisanat, vaatteet, ruuat, perheeseen liittyvä sanasto, eläimet, värit ja luvut. Osapäiväinen iltapäivätoiminnan rakenne oli hyvin strukturoitu. Se koostui lähinnä syömisestä, ulkoilusta ja lyhyestä sisätiloissa tapahtuvasta tuokiosta.
Sain taisteltua itseni takaisin ryhmiin. Siirto oli siis vain muutaman viikon mittainen ja todettiin ratkaisuksi, jossa työpanokseni meni ns. hukkaan. Olin helpottunut. Saisin jatkaa omaa työtäni.

Syksy kului jatkuvien epävarmuustekijöiden parissa. Uudet ryhmien osapäiväiset lapset, jotka laskettiin vain puolikkaiksi täyttivät ryhmäkokoja. Lapsia oli pahimmillaan 26 kolmea kasvattajaa kohden. Osalla lapsista ei ollut minkäänlaisia suomenkielen valmiuksia. He saattoivat olla alle kolmivuotiaita ja vaipoissa. Hyvin vilkkaita ja hoidollisia. Toki puolipäiväiset lähtivät jo puolenpäivän aikaan, mutta henkilökunta oli aamun rutistuksen jälkeen iltapäivisin niin naatteja, että iltapäivä meni sekin kuin jäitä poltellessa. Henkilökunta alkoi sairastella, Seuresta tilattiin kalliita sijaisia, joilla pahimmillaan oli lapsiakin huonompi suomenkielen taito. Joskus töissä oli vain yksi ryhmän alkuperäinen jäsen ja hän pyöritti toimintaa niin hyvin kuin kykeni. Paperityöt saivat odottaa. Lasten turvallisuus ennen kaikkea. Loppuvuodesta ilmoitettiin että sijaisiin määrätyt määrärahat olivat lopussa. Heitä ei saisi palkata. Tulisi ottaa kaikki talossa ja alueella oleva potentiaali käyttöön. Jokaisen ryhmän toiminta piti suunnitella uudelleen ja pyöritettävä toimintaa vajaalla, tehden ylitöitä ja kaiken aikaa odotettiin että lasten varhaiskasvatussuunnitelmat, hyveet ja kettutestit tulisivat silti ajallaan tehdyiksi.

Pidin tiukasti kiinni työnkuvastani ja pyrin yhä vetämään lapsille leikkikerhojani. Lapset odottivat niitä. Henkilökuntankin sai jaettua lapsia paremmin pienryhmiin. Hankkeen jalo ajatus siitä kuinka työpariuden kautta oma osaamiseni valuisi päiväkodin henkilökunnalle ei toteutunut. Kukaan henkilökunnasta ei yksinkertaisesti revennyt enää pajoihinikin.

Toivoin, että vuoden alussa uusien määrärahojen myötä työ helpottuisi. Sain pettyä. Syksyllä minut jaettiin kahden eri ryhmän ja kahden talon välille. Kahden eri talon lapsien ja aikuisten työtapoihin tutustuminen oli jo uuvuttavaa. Ne päivät  kun olin läsnä, sekä lapset ja aikuiset odottivat minulta paljon.

Viime viikolla sain tekstiviestin, että ensi viikosta alkaen (1.2) minut jaettaisiin vielä kolmannellekin ryhmälle. Soitin alueeni varhaiskasvatuspäällikölle ja sain tutun kehu ja ylistysvuodatuksen, mutta myös puheita luvuista ja säästöistä. Kuinka sielläkin seistiin päällään kun resursseja ei ole mistä jakaa.

Kaikki se puhe lasten arjessa läsnäolevasta aikuisesta, laadukkuudesta ja pitkäjänteisyydestä ovat tiessään. Minusta on tullut se kerho-ohjaaja, jonka kosketus lapsiin on niin minimaalista ja ohimenevää, etten enää kykene näkemään lapsia kokonaisvaltaisesti. En tiedä miten heidän alkuviikkonsa on sujunut? En tiedä kiukkupuuskista, siirtymien hankaluudesta, heidän iloistaan ja suruistaan? Kun tulen paikalle saan niistä suuren ryöpyn niskaani ja järjestelen sylitys-, juttelu-, peli-, leikki- ja halivuoroja, että varmasti kaikki halukkaat saavat osansa. Joudun sanomaan "en tiedä" kun joku lapsista kysyy, koska jatkamme kesken jäänyttä elokuvaprojektiamme. En todellakaan tiedä.
Se laadukas arki jota saimme hankkeen aikana nauttia on tiessään. Taidepedagogista on tullut "talon revityin apu". Se miksi hänen ei koskaan pitänyt muuttua.

Kysynkin nyt Vantaan kaupungin varhaiskasvatuksen johdolta onko tilanne todella niin huono kuin annetaan ymmärtää? Onko todellakin jokainen kivi käännetty ja varmasti niin että on oikeasti mietitty mihin nämä säästöt ja jatkuvasti kasvavat ryhmäkoot johtavat? Puolipäiväiset lapset eivät ole puolikkaita ollessaan läsnä. Emmekä me aikuiset puolitoista kun he ovat. Lisäksi puolipäiväisyys luo haasteen perheiden kanssa, joissa vanhemmat ovat toisinaan lyhyitä pätkiä työelämässä tai koulutuksissa. Silloin heidän lapsensa ovat toisinaan kokopäiväisiä ja toisinaan puolikkaita.
 Lain mukaan heidät pitää kuitenkin kyetä sijoittamaan samaan yksikköön kun he muuttuvat täysipäiväisiksi. Tämä käytännössä tarkoittaa, että he jatkavat samassa ryhmässä, jolloin liikutaan jo lapsiluvun suhteen kyseenalaisilla vesillä.

Kukaan lapsista ei ole puolikas vaan kokonainen oikea ihminen, joka tarvitsee laadukkaan lapsuuden, ei säilömistä suurin ja meluisiin ryhmiin vanhempien työpäivän ajaksi.

Kukaan meistä aikuisista ei ole puolitoista tai kaksi. Me olemme yksi ja meillä olisi paljon annettavaa jos vain saisimme siihen tarvittavaa tukea ja resursseja, mutta ennen kaikkea aikaa.
Aikaa kuunnella ja olla läsnä.

yst. terv. Yksi revityistä

https://www.facebook.com/inornenikam/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti